Kissa tuli (ja meni) taloon

Siinä vaiheessa, kun muutimme tuon avomiehen kanssa yhteisen katon alle, itse olin ollut kissanomistaja 16 vuotta ja miehen kissa oli tuolloin 15-vuotias. Muutenkin olimme ns. kissojen keskellä kasvaneet. Silti olimme todella hukassa ensimmäisen yhteisen kissan kotiutuessa!

Kissat todella ovat vilkastuttaneet elämäämme aivan alusta asti :D

(Kuvat eivät liity tekstiin.)



Ensimmäinen kissamme oli siis 4 kuukauden ikäinen Minttu-Poika. Minttu oli kovin arka meille tullessaan ja säntäsikin heti piiloon, kun laskimme sen kuljetusboksistaan ulos. Annoimme kissan kotiutua rauhassa ja kävimme ainoastaan silloin tällöin tarjoamassa sängyn alle kättä haisteltavaksi sekä tietenkin ruokaa.

Muutaman tunnin kuluttua kissaa ei kuitenkaan enää löytynyt mistään! Etsimme ja etsimme ja käänsimme kaikki paikat ympäri. Keittiössä näimme kissan viimeksi ja mm. hellaa siirreltiin moneen kertaan, mutta ei, kissaa ei löydy mistään. Epämääräinen ja hyvin, hyvin hiljainen rapina lopulta paljasti pikkukissan olinpaikan. Sieltähän se oli hellan takaa päässyt kömpimään tiskikaapin sisään!

Asuimme kerrostalossa ja ilmeisesti kaappien lattioihin jätettiin rakennusvaiheessa kissanmentävät aukot ilman kiertämistä varten. Tai jotain. Avainsana on kuitenkin "kissanmentävä". Ja kissa ei tosiaan päässyt ainoastaan kaapin sisään vaan kaapin ja seinän väliin jätettyyn pieneen rakoon. Niin. Siinähän keskellä yötä sitten purettiin vuokra-asunnon kiinteä tiskikaappi, jotta saatiin kissa esiin. Minttu oli aivan sykkärälle painautuneena kauimmaisessa nurkassa ja mies juuri ja juuri ylsi vetämään pikkuisen piilostaan.



Eipä siinä muuta kuin liimailemaan kaappia kokoon ja teippaamaan pahvia reikien päälle. Jolloin herää ajatus: "Entäpä muut kaapit?" Siispä lisää pahvia ja teippiä. Vaan kissaapa ei taaskaan löytynyt enää mistään!! Tässä vaiheessa osattiin jo aavistaa, minne pikkuinen on kadonnut ja aloimme suoraan tutkimaan asuntoon kiinteästi kuuluvien kaappien pohjia ja korvat höröllä kuulostelemaan pienen liikkeitä. Jäljitys onnistuikin yhden ison vaatekaapin luo ja niinpä mies taas tuhoamaan vuokranantajan omaisuutta. Kaapin alalaudan irrottamisen jälkeen paljastui kuitenkin koko kauhea totuus - tämän vaatekaapin sisältä oli avoin reitti talon rankenteisiin! Ja taskulampulla näkyi kaukana pilkahdus kissan hehkuvia silmiä.

Kissa tietenkin oli niin arka, ettei toivoakaan, että sen saisi ihmisten toimesta sieltä pois. Pikkuinen kyhjötti hissikuilun takana olevan ilmastointiputken kyljessä ja pelkäsimme koko ajan pienen pelästyvän ja lähtevän seikkailemaan kauemmas :( Koska kissa pelkäsi kovasti ihmistä niin katsoimme parhaaksi jättää kissalle ruokaa vähän matkan päähän vaatekaapista ja odottaa. Pari tuntia meni niin, että kissa kyhjötti piilossaan paikoillaan, mutta lopulta uteliaisuus ja nälkä veivät voiton. Kissa nopeasti kiinni ja vessaan eristyksiin siksi aikaa, kunnes purettu kaappi oli korjattu, kaikki kaapit oli tilkitty ja varmistettu ja vielä tuplavarmistettu!



Monta harmaata hiusta kissat ovat meille aiheuttaneet, mutta onneksi yksikään ei enää niin pahasti ole säikäyttänyt kuin Minttu-Poika. Kerron tähän samalla toisen sydäntä kylmänneen tapahtuman: Olimme autolla matkalla jo pimeän aikaan noin parin kymmenen kilometrin päässä kotoamme, kun Minttu (anteeksi vaan) paskansi kuljetuskoppaansa. Eipä siinä muu auttanut kuin ottaa kissa valjaisiin ja siivota puolilöysät matkajännitysulosteet pois haisemasta. Minttukin kuitenkin ilmeisesti hätääntyi itselleen sattuneesta vahingosta ja, kun olin työntämässä kättäni kuljetusboksiin kiinnittääkseni valjaiden hihnan Mintun päällä olleisiin valjaisiin, Minttu ponkaisi hädissään taaksepäin, jolloin koko boksi kiepahti ympäri ja kissa säntäsi pakoon.

Tällöin Minttu oli jo ehtinyt olla meillä muutaman kuukauden ja kesyyntynyt todella hyvin meidän kissaksemme. Eikä tuo onneksi kauas sännännyt. Silti sydämeni takoi hullunlailla yrittäessäni kiskisutella ojan pohjalla jännittyneenä kyyröttävää kissaa autojen vilahdellessa ohi ja ollessani varsin tietoinen siitä, että kissa voisi sännätä pelästyessään metsään tai tielle. Helpotus oli valtava, kun sain lopulta hiivittyä kissan luo ja napattua sitä valjaista kiinni. Vaan opimmepahan pitämään jatkossa auton ovet kiinni kissaa ottaessamme, vaikka olisi haissut kuinka pahalle!



Jälkeenpäin meitä tosin on lähinnä naurattanut, sillä Mintun tempauksesta seurasi varsinainen kakkakatastrofi! :D Ympäri kierähtänyt boksi oli lennättänyt löysää kissanulostetta mm. mun takkini kaulukseen, miehen nenänvarteen sekä auton kattoon. Naamastaan mies löysi ulosteen vasta päästyämme 30 kilometrin päähän määränpäähämme valoisaan ja peilin eteen - ihmetteli vaan matkan ajan raasu, miten haisee pahalle xD Auton katossa on tummempi läikkä edelleen. Onneksi äitinikin suhtautui asiaan huumorilla, sillä auto oli hänen ;D

Mutta Minttu-Pojan kanssa tosiaan opimme sen, että kissojen kanssa täytyy aina varautua kaikkeen eikä siltikään osaa tulla ajatelleeksi kaikkea.