26.8.2010
Tunnustus
Täähän kävikin nopeasti, kun sain nyt jo ensimmäisen tunnustukseni! :D Iso kiitos luottamuksesta Ihan höpönä sisustukseen! -blogin Jolindhalle! <3 Lupaan yrittää pitää blogia yllä ja olla tunnustuksen arvoinen! :)
Säännöt: Kun saat tunnustuksen, laita se eteenpäin seitsemälle muulle ja kerro seitsemän asiaa itsestäsi.
Laitoin tämän just eteenpäin Mau!kkaan ruokablogin puolella, joten en sitä nyt enää uudestaan tee. Hyviä blogeja on ihan liikaa! Ja häpeäkseni toisiin kissablogeihin en ole ehtinyt vielä tutustua juuri lainkaan. Jospa kerron kuitenkin uudet 7 faktaa itsestäni, etten ihan täysin tehtävästä luista..? :)
1. Asun Tampereella, Hervannassa. Rakastan tätä paikkaa asua!
2. Haaveissani asun maalla suuressa omakotitalossa, jossa minulla on mooonta kissaa ja niillä pääsy suureen ulkotarhaan. Lisäksi minulla olisi paljon muita eläimiä, oikein kotieläintila -hengessä.
3. Silti todellisuudessa viihdyn paremmin kaupungissa ja pidän kerrostaloasumisesta. Maalla on liian avaraa, autiota ja pelottavaa.
4. Pelkään koiria, vaikka ajoittain haaveilen omastakin :D
5. Arastelen myös mm. rottia ja hiiriä, vaikka rottia haaveilen itsellenikin. Hiiriä meillä on ollut kesästä 2008 asti ja silti aina välillä vieläkin värähdän niiden pikkuisten jalkojen vipellyksen alla :D
6. Lapsena mulla oli myös 2 kania ja teininä toiset 2 kania. Ensimmäiset olivat Miina ja Olli, jälkimmäiset Lumipallo ja Nokipoika eli tuttavallisemmin Pallo ja Pupu :D Kaikki tyttöjä. Sanomattakin selvää, että haaveilen myös omista kaneista säännöllisesti? Kanit ovat hyvin paljon kissojen kaltaisia eläimiä!
7. En juo kahvia, teetä, Vichya enkä alkoholia, joten älkää kutsuko mua kylään, jos tunnette pakottavaa tarvetta juottaa vieraallenne jotakin edellä mainituista ;D Olen muutenkin todella ruokarajoitteinen (nirsoksi en tunnustaudu!), mikä käynee ilmi myös tuolta ruokablogin puolelta :D
24.8.2010
Sen Oikean kohtaaminen
Elämäni onnellisimpia hetkiä valehtelematta ovat olleet ne, jolloin olemme hakeneet uuden kissan kotiin :)
Miten meidän kissamme sitten meille ajautuivat?
Kuten aiemmin kirjoitin, sain Misun syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni 4 vuotta. Aivan tarkkaan en tiedä, miten tarina meni, mutta ilmeisesti Misun emo oli joko kuollut tai hylännyt pentunsa ja siskoni oli sitten ottanut nämä ehkä 2-viikkoiset vauvat hoiviinsa. Misun ikä on vain arvio, mutta noin kahta viikkoa sille iäksi veikkaisin sen perusteella, että olomuodoltaan pentu oli vielä kovin kehittymätön, mutta jalat sillä jo huterasti kantoivat. Toiseen kotiin mennyt Misun sisarus valitettavasti menehtyi, mutta pienestä lääkepullosta juotetun maidon voimin Misu kasvoi ja voimistui. Äitini oli vakaasti sitä mieltä, että hän ei kissaa ikinä riesakseen huoli. Meillä oli juuri tuolloin muutto kesken, joten Misu asui ensimmäisen kuukauden muualla asuneen siskoni hoivissa. Vaan niinpä tuo kissa meille lopulta jäi - äitini riesaksi lähes 20 vuodeksi :D
Valitettavasti Misusta ei juurikaan ole kuvia kuin aivan hänen viime vuosiltaan, jolloin itselläni viimein oli digikamera käytössä. Misusta on pari suttuista vauvakuvaa, mutta luulen, että niiden skannaaminen tänne ei onnistu. Voin toki yrittää joskus. Itse lapsena olin kuitenkin ottanut Misusta muutamia kuvia. Tässä kuva arviolta vuodelta -96, eli jo 7-8 -vuotias Misu.
Avomiehen kanssa ensimmäistä yhteistä kissaa miettiessämme sattui siskollani olemaan juuri sopivasti kotia vailla kaksi pentua - mustavalkoinen villi tyttö sekä harmaavalkoinen arka pentu, jonka sukupuolesta ei ollut varmuutta. Tämä ensiksi mainittu tosiaan vilisti pitkin keittiön pöytiä ja ihmisten lähestymisyrityksiä lopulta pakeni sohvan alle. Toinen kyhjötti arkana ja pikkuisena (aliravitun laihana) keittiöjakkaran alla ja varoen tarkkaili meitä. Lähestymistä yrittäessämme tämäkin säntäsi piiloon, mutta hetken kuluttua palasi aina takaisin vartiopaikalleen. Tässä vaiheessa olin jo menettänyt sydämeni aivan täysin.
Sillä kertaa kissaa ei kuitenkaan meille matkaan lähtenyt. En kuitenkaan saanut tätä sisarustensa syrjimää, laihaa reppanaa mielestäni ja lopulta sovittiin niin, että äitini tuo kissan meille uuden vuoden aattona. Ja tuosta arasta vauvasta kasvoi mitä sosiaalisin sylikissa, joten niinpä vaan kannattaa omaan vaistoonsa kissa-asioissa luottaa.
Minttu oli n. 4 kuukauden ikäinen meille saapuessaan. Tässä kamerakännykällä napattu kuva Mintusta ensimmäisenä aamunaan uudessa kodissa.
Alkujaan tarkoitukseni oli hakea kaveriltani Mintulle kaveriksi punavalkoinen poika, jota olin käynyt jo aiemmin katsomassa. Varsinaisella kissanhakureissulla suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Alkuun kiersimme pihalla katselemassa kissoja (joita oli paljon) ja siinä muutama pentukin pyöri mukana. Aikomamme poika ujosteli meitä ja tyytyi katselemaan meitä vain kauempaa, kun taas tämä eräs tyttöpentu (jota en ensimmäisellä reissullani edes nähnyt!) kovasti touhotti meidän mukanamme! Se päästi heti silittämään itseään ja muutenkin suhtautui rennosti uusiin ihmisiin.
Kävimme tässä välissä sitten sisällä jutustelemassa kissojen jäädessä sillä välin ulos. Todettuamme, että on aika lähteä, lähdimme ulos katsomaan näkyisikö tätä poikakissaa missään. Hah! Heti kun ulos pääsimme, tämä pikkuinen tyttö juoksi (niin lujaa kuin pienistä tassuistaan pääsi!) häntä pystyssä meitä vastaan hurjasti isompia kissoja väistellen. Meidän molempien sydän suli täysin. Vielä kun haimme kuljetusboksia autosta ja pikkutyttö kovasti innokkaana tuli mukaamme tutkimaan ja olisi jo autoonkin kiivennyt mukana (jos olisi yltänyt!), oli päätös lopulta helppo emmekä juuri voineet muuta kuin napata tämän tytön mukaamme. Koko 50 kilometrin kotimatkan pikkuinen tyttö nukkui boksissaan ja ainoastaan puolessa välissä matkaa päästi hiljaisen miukaisun.
Tietenkin itse haluamme tulkita Kitin valinneen meidät. Kiti tosiaan oli koko kotimatkankin niin rauhallinen, että aivan tuntui kuin tuo ulkona syntynyt ja elänyt pikkukissa olisi osannut olla kuljetuslaatikossa ja meteliä pitävässä autossa niin rennosti, koska tasan tiesi minne on matkalla. Kotiin.
Ensimmäinen kuva arviolta 6-viikkoisesta pikkukitistä. Katseen unisuus johtuu pienen toista silmää vaivanneesta silmätulehduksesta. Kiti oli muutenkin kovin sairas (silmätulehdus, flunssa, paljon matoja), mikä olikin syy siihen, että otimme kissan samantien mukaamme. Viisaampi ihminen tietysti olis ottanut sen vanhemman pojan tai ottanut kissansa kokonaan jostain muualta. Mutta me oltiin heikkoja Kitille ja alun hankaluuksien jälkeen saimme Kitistä mitä parhaimman kissan täksi neljäksi vuodeksi, jotka se sai luonamme viettää.
Töppösen tarina tulikin kerrottua jo tuossa kissahaaveissa. Sain Töppösen siis tavallaan syntymäpäivälahjaksi ystävältäni. Heti, kun kissaa oli meille tarjottu ja tehty päätös sen ottamisesta, oli selvää, että juuri Töppönen meille tulisi. Valitsimme kissan siis sitä näkemättä ja ennen Töppösen kotiin hakemista olin nähnyt vain pari epäselvää kuvaa, joista suunnilleen näki, minkä värinen kissa oli kyseessä. Töppösen sisaruksissa vaan oli toinenkin aivan samannäköinen kissa, joten "omaa kissaamme" emme kuvista pystyneet tunnistamaan :D
Ystäväni haki Töppösen heille samaan aikaan kuin he ottivat samasta pentueesta Töppösen siskon itselleen. Ajelimme sitten juuri juhannuksen alla hakemaan 50 kilometrin päästä tuon pienen kotiin.
Ensimmäisiä itseottamiamme kuvia 8-viikkoisesta vauvasta tuolla hakureissulla otettuna. Tuolloin tunnettiin vasta pelkällä Reino -nimellä :)
Näin alkuun kirjoitukseni ovat varsin pitkiä, mutta lupaan vielä myöhemmin panostaa enemmän myös kuvapuoleen! ;)
Miten meidän kissamme sitten meille ajautuivat?
Kuten aiemmin kirjoitin, sain Misun syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni 4 vuotta. Aivan tarkkaan en tiedä, miten tarina meni, mutta ilmeisesti Misun emo oli joko kuollut tai hylännyt pentunsa ja siskoni oli sitten ottanut nämä ehkä 2-viikkoiset vauvat hoiviinsa. Misun ikä on vain arvio, mutta noin kahta viikkoa sille iäksi veikkaisin sen perusteella, että olomuodoltaan pentu oli vielä kovin kehittymätön, mutta jalat sillä jo huterasti kantoivat. Toiseen kotiin mennyt Misun sisarus valitettavasti menehtyi, mutta pienestä lääkepullosta juotetun maidon voimin Misu kasvoi ja voimistui. Äitini oli vakaasti sitä mieltä, että hän ei kissaa ikinä riesakseen huoli. Meillä oli juuri tuolloin muutto kesken, joten Misu asui ensimmäisen kuukauden muualla asuneen siskoni hoivissa. Vaan niinpä tuo kissa meille lopulta jäi - äitini riesaksi lähes 20 vuodeksi :D
Valitettavasti Misusta ei juurikaan ole kuvia kuin aivan hänen viime vuosiltaan, jolloin itselläni viimein oli digikamera käytössä. Misusta on pari suttuista vauvakuvaa, mutta luulen, että niiden skannaaminen tänne ei onnistu. Voin toki yrittää joskus. Itse lapsena olin kuitenkin ottanut Misusta muutamia kuvia. Tässä kuva arviolta vuodelta -96, eli jo 7-8 -vuotias Misu.
Avomiehen kanssa ensimmäistä yhteistä kissaa miettiessämme sattui siskollani olemaan juuri sopivasti kotia vailla kaksi pentua - mustavalkoinen villi tyttö sekä harmaavalkoinen arka pentu, jonka sukupuolesta ei ollut varmuutta. Tämä ensiksi mainittu tosiaan vilisti pitkin keittiön pöytiä ja ihmisten lähestymisyrityksiä lopulta pakeni sohvan alle. Toinen kyhjötti arkana ja pikkuisena (aliravitun laihana) keittiöjakkaran alla ja varoen tarkkaili meitä. Lähestymistä yrittäessämme tämäkin säntäsi piiloon, mutta hetken kuluttua palasi aina takaisin vartiopaikalleen. Tässä vaiheessa olin jo menettänyt sydämeni aivan täysin.
Sillä kertaa kissaa ei kuitenkaan meille matkaan lähtenyt. En kuitenkaan saanut tätä sisarustensa syrjimää, laihaa reppanaa mielestäni ja lopulta sovittiin niin, että äitini tuo kissan meille uuden vuoden aattona. Ja tuosta arasta vauvasta kasvoi mitä sosiaalisin sylikissa, joten niinpä vaan kannattaa omaan vaistoonsa kissa-asioissa luottaa.
Minttu oli n. 4 kuukauden ikäinen meille saapuessaan. Tässä kamerakännykällä napattu kuva Mintusta ensimmäisenä aamunaan uudessa kodissa.
Alkujaan tarkoitukseni oli hakea kaveriltani Mintulle kaveriksi punavalkoinen poika, jota olin käynyt jo aiemmin katsomassa. Varsinaisella kissanhakureissulla suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Alkuun kiersimme pihalla katselemassa kissoja (joita oli paljon) ja siinä muutama pentukin pyöri mukana. Aikomamme poika ujosteli meitä ja tyytyi katselemaan meitä vain kauempaa, kun taas tämä eräs tyttöpentu (jota en ensimmäisellä reissullani edes nähnyt!) kovasti touhotti meidän mukanamme! Se päästi heti silittämään itseään ja muutenkin suhtautui rennosti uusiin ihmisiin.
Kävimme tässä välissä sitten sisällä jutustelemassa kissojen jäädessä sillä välin ulos. Todettuamme, että on aika lähteä, lähdimme ulos katsomaan näkyisikö tätä poikakissaa missään. Hah! Heti kun ulos pääsimme, tämä pikkuinen tyttö juoksi (niin lujaa kuin pienistä tassuistaan pääsi!) häntä pystyssä meitä vastaan hurjasti isompia kissoja väistellen. Meidän molempien sydän suli täysin. Vielä kun haimme kuljetusboksia autosta ja pikkutyttö kovasti innokkaana tuli mukaamme tutkimaan ja olisi jo autoonkin kiivennyt mukana (jos olisi yltänyt!), oli päätös lopulta helppo emmekä juuri voineet muuta kuin napata tämän tytön mukaamme. Koko 50 kilometrin kotimatkan pikkuinen tyttö nukkui boksissaan ja ainoastaan puolessa välissä matkaa päästi hiljaisen miukaisun.
Tietenkin itse haluamme tulkita Kitin valinneen meidät. Kiti tosiaan oli koko kotimatkankin niin rauhallinen, että aivan tuntui kuin tuo ulkona syntynyt ja elänyt pikkukissa olisi osannut olla kuljetuslaatikossa ja meteliä pitävässä autossa niin rennosti, koska tasan tiesi minne on matkalla. Kotiin.
Ensimmäinen kuva arviolta 6-viikkoisesta pikkukitistä. Katseen unisuus johtuu pienen toista silmää vaivanneesta silmätulehduksesta. Kiti oli muutenkin kovin sairas (silmätulehdus, flunssa, paljon matoja), mikä olikin syy siihen, että otimme kissan samantien mukaamme. Viisaampi ihminen tietysti olis ottanut sen vanhemman pojan tai ottanut kissansa kokonaan jostain muualta. Mutta me oltiin heikkoja Kitille ja alun hankaluuksien jälkeen saimme Kitistä mitä parhaimman kissan täksi neljäksi vuodeksi, jotka se sai luonamme viettää.
Töppösen tarina tulikin kerrottua jo tuossa kissahaaveissa. Sain Töppösen siis tavallaan syntymäpäivälahjaksi ystävältäni. Heti, kun kissaa oli meille tarjottu ja tehty päätös sen ottamisesta, oli selvää, että juuri Töppönen meille tulisi. Valitsimme kissan siis sitä näkemättä ja ennen Töppösen kotiin hakemista olin nähnyt vain pari epäselvää kuvaa, joista suunnilleen näki, minkä värinen kissa oli kyseessä. Töppösen sisaruksissa vaan oli toinenkin aivan samannäköinen kissa, joten "omaa kissaamme" emme kuvista pystyneet tunnistamaan :D
Ystäväni haki Töppösen heille samaan aikaan kuin he ottivat samasta pentueesta Töppösen siskon itselleen. Ajelimme sitten juuri juhannuksen alla hakemaan 50 kilometrin päästä tuon pienen kotiin.
Ensimmäisiä itseottamiamme kuvia 8-viikkoisesta vauvasta tuolla hakureissulla otettuna. Tuolloin tunnettiin vasta pelkällä Reino -nimellä :)
Näin alkuun kirjoitukseni ovat varsin pitkiä, mutta lupaan vielä myöhemmin panostaa enemmän myös kuvapuoleen! ;)
22.8.2010
Lyhyet esittelyt
Tarkoitukseni oli kirjoittaa jokaisesta kissasta oma esittelytekstinsä, mutta kävi ilmi, että mulla olisi ollut heistä aivan liian paljon sanottavaa. Niinpä tässä lyhyesti tämän blogin kissoista. Kerään kaikki hauskat sattumukset ja muut kuviot sitten aikanaan omiksi teksteikseen :)
Misu
?.5.1989-19.10.2008
Ensimmäinen kissani, jonka sain 4-vuotissynttärilahjakseni. Elämäni suurin vaikuttaja ja syyllinen kissarakkauteeni. En edes muista aikaa ennen Misua ja ollessani lapsi, Misu usein olikin paras ystäväni. Luonteeltaan Misu oli... niin en oikein osaa sanoa. Se rakasti meitä suuresti eikä ikinä purrut tai raapinut. Ja voitte kuvitella, miten 4-vuotias kissaansa retuutti! Nukenvaunuissa Misua kuljetin ja puin sille nukenvaatteita. Sylikissa Misu ei ollut, mutta nukkui aina sängyssäni ja halauksiinkin alistui. Mutta naapuruston kissoille, koirille ja villieläimille Misu oli kauhu. Ei aggressiivinen, mutta jokin siinä oli sellaista, että muut sitä kunnioittivat. Näistä Misun seikkailuista kerron taatusti myöhemmin lisää!
Misu oli juuri sellainen kissa, jollaisen jokaisen pikkutytön ensimmäiseksi kissaksi soisin :) Lempeä ja rakastava, mutta silti sopivasti kissamaisen itsenäinen. Misu tosiaan sai myös elää pitkän elämän ja Misu lopulta kuolikin "vanhuuteen". Jälkeenpäin olen oireiden perusteella arvellut munuaisten lopulta pettäneen, mutta Misu ei ikinä ehtinyt lääkäriin asti vaan se sai nukkua ikuiseen uneen omalla kotisohvallaan. Kauniinpaa tapaa lähteä en voisi rakkaalleni toivoa.
Minttu-Poika
?.9.2005-6.7.2009
Vaikka jokaista kissaani olenkin rakastunut yhtä paljon ja jokainen on omalla tavallaan aivan erityinen niin Minttu-Poika oli kuitenkin se, joka todella opetti mulle jotain rakkaudesta. Minttu oli täydellinen kissa. Sitä sai halailla ja löllyttää mielensä mukaan ja Minttu vaan hurisi onnellisena. Minttu rakasti kaikkia ja kaikki rakastivat sitä.
Mintun kohtaloksi koitui selittämättömät virtsaamisvaikeudet :( Yht'äkkiä hiekkalaatikolla käyminen olikin kovin vaikeaa, minkä jälkeen eläinlääkäri löysi virtsanäytteestä struviittikiteitä. Rakko huuhdeltiin ja Minttu sai liuotusruokavalion, mutta tästä huolimatta Minttu ei kyennyt virtsaamaan. Minttua hoidettiin noin kuukauden verran ennen kuin tuli aika luovuttaa. Rakkoa huuhdeltiin, kissaa katetroitiin, tutkittiin, lääkittiin, puhtaaksi todetun virtsanäytteen jälkeen löydettiin kuin tyhjästä ilmestyneitä uraattikiteitä, tulehdus, stressiä, masennus... lääkäritkään eivät ikinä päässeet selvyyteen, mikä oireet lopulta oli aiheuttanut.
Kiti Reijo Pöntöntytär
?.5.2006-3.8.2010
Energinen pikkuriiviö! Ovela ja kekseliäs kissa. Erittäin itsenäinen ja itsepäinen tapaus, vaikka Kitillä oli myös herkkä puolensa. Sylikissa Kiti ei ollut koskaan, vaikka sairastumisensa jälkeen alkoi välillä myös sylissäkin viihtyä. Rakkauttaan ja huomiotaan Kiti kuitenkin osoitti monin tavoin. Nukkui vieressä, oli aina lähellä siellä missä ihmisetkin, puski jaloissa, nautti loputtomiin paijailuista, oli sosiaalinen vieraillekin. Tyypillinen tyttökissa - itsenäinen pikkudiiva, jolla kuitenkin riitti paljon rakkautta annettavaksi aina, kun se hänelle itselleen sopi ;D
Krooninen munuaisten vajaatoiminta sekä epäily maksasyövästä veivät lopulta tämän pikkuisen puolen vuoden sairastelun jälkeen. Syytä ei osattu sanoa, mikä tällaisen sairauden näin nuorelle kissalle aiheutti. Vieläkin vaikea uskoa, että Kiti todella on poissa.
Herra Reino Töppönen
s. 16.4.2008
Kaunis ja leikkisä kotikissapoika lempeällä, mutta hieman yksinkertaisella luonteella. Usein Töppösestä sanonkin, että siinä on kissa, joka todella todistaa, että ulkonäkö ja äly eivät mahdu samaan pakettiin. Malttaessaan Töppönen on ihana sylikissa, kun taas toisinaan siinä asuu pieni riiviö.
Misu
?.5.1989-19.10.2008
Ensimmäinen kissani, jonka sain 4-vuotissynttärilahjakseni. Elämäni suurin vaikuttaja ja syyllinen kissarakkauteeni. En edes muista aikaa ennen Misua ja ollessani lapsi, Misu usein olikin paras ystäväni. Luonteeltaan Misu oli... niin en oikein osaa sanoa. Se rakasti meitä suuresti eikä ikinä purrut tai raapinut. Ja voitte kuvitella, miten 4-vuotias kissaansa retuutti! Nukenvaunuissa Misua kuljetin ja puin sille nukenvaatteita. Sylikissa Misu ei ollut, mutta nukkui aina sängyssäni ja halauksiinkin alistui. Mutta naapuruston kissoille, koirille ja villieläimille Misu oli kauhu. Ei aggressiivinen, mutta jokin siinä oli sellaista, että muut sitä kunnioittivat. Näistä Misun seikkailuista kerron taatusti myöhemmin lisää!
Misu oli juuri sellainen kissa, jollaisen jokaisen pikkutytön ensimmäiseksi kissaksi soisin :) Lempeä ja rakastava, mutta silti sopivasti kissamaisen itsenäinen. Misu tosiaan sai myös elää pitkän elämän ja Misu lopulta kuolikin "vanhuuteen". Jälkeenpäin olen oireiden perusteella arvellut munuaisten lopulta pettäneen, mutta Misu ei ikinä ehtinyt lääkäriin asti vaan se sai nukkua ikuiseen uneen omalla kotisohvallaan. Kauniinpaa tapaa lähteä en voisi rakkaalleni toivoa.
Minttu-Poika
?.9.2005-6.7.2009
Vaikka jokaista kissaani olenkin rakastunut yhtä paljon ja jokainen on omalla tavallaan aivan erityinen niin Minttu-Poika oli kuitenkin se, joka todella opetti mulle jotain rakkaudesta. Minttu oli täydellinen kissa. Sitä sai halailla ja löllyttää mielensä mukaan ja Minttu vaan hurisi onnellisena. Minttu rakasti kaikkia ja kaikki rakastivat sitä.
Mintun kohtaloksi koitui selittämättömät virtsaamisvaikeudet :( Yht'äkkiä hiekkalaatikolla käyminen olikin kovin vaikeaa, minkä jälkeen eläinlääkäri löysi virtsanäytteestä struviittikiteitä. Rakko huuhdeltiin ja Minttu sai liuotusruokavalion, mutta tästä huolimatta Minttu ei kyennyt virtsaamaan. Minttua hoidettiin noin kuukauden verran ennen kuin tuli aika luovuttaa. Rakkoa huuhdeltiin, kissaa katetroitiin, tutkittiin, lääkittiin, puhtaaksi todetun virtsanäytteen jälkeen löydettiin kuin tyhjästä ilmestyneitä uraattikiteitä, tulehdus, stressiä, masennus... lääkäritkään eivät ikinä päässeet selvyyteen, mikä oireet lopulta oli aiheuttanut.
Kiti Reijo Pöntöntytär
?.5.2006-3.8.2010
Energinen pikkuriiviö! Ovela ja kekseliäs kissa. Erittäin itsenäinen ja itsepäinen tapaus, vaikka Kitillä oli myös herkkä puolensa. Sylikissa Kiti ei ollut koskaan, vaikka sairastumisensa jälkeen alkoi välillä myös sylissäkin viihtyä. Rakkauttaan ja huomiotaan Kiti kuitenkin osoitti monin tavoin. Nukkui vieressä, oli aina lähellä siellä missä ihmisetkin, puski jaloissa, nautti loputtomiin paijailuista, oli sosiaalinen vieraillekin. Tyypillinen tyttökissa - itsenäinen pikkudiiva, jolla kuitenkin riitti paljon rakkautta annettavaksi aina, kun se hänelle itselleen sopi ;D
Krooninen munuaisten vajaatoiminta sekä epäily maksasyövästä veivät lopulta tämän pikkuisen puolen vuoden sairastelun jälkeen. Syytä ei osattu sanoa, mikä tällaisen sairauden näin nuorelle kissalle aiheutti. Vieläkin vaikea uskoa, että Kiti todella on poissa.
Herra Reino Töppönen
s. 16.4.2008
Kaunis ja leikkisä kotikissapoika lempeällä, mutta hieman yksinkertaisella luonteella. Usein Töppösestä sanonkin, että siinä on kissa, joka todella todistaa, että ulkonäkö ja äly eivät mahdu samaan pakettiin. Malttaessaan Töppönen on ihana sylikissa, kun taas toisinaan siinä asuu pieni riiviö.
19.8.2010
Kissahaaveet vs. todellisuus
Kissakuume, tuo ikuinen vaiva.
Kuten todettua, vielä on liian varhaista puhua uudesta kissasta. Mutta kyllähän haaveilla aina saa. Varmasti jokaisella kissakuumeesta ikinä kärsineellä on ollut jossain vaiheessa mielessään, millaisen kissan itselleen ottaisi. Lempeä sylikissa? Leikkisä ilopilleri? Kaunis ylpeydenaihe? Punainen oma Karvinen! Vai yönmusta pantteri? Vai samanlainen raidallinen kissa kuin lapsuudenkodin naapurissa oli aikoinaan.
Voi kuulkaa, mä voin kertoa, että mullakin on ollut omat suunnitelmani. Joille voi nauraa paskaisesti!
Olin jo pitkään haaveillut punaisesta tiikeristä ja, kun oman kissan ottaminen tuli avomiehen kanssa puheeksi, molemmilla oli selkeät toiveensa. Mies oli vakuuttunut, että hän ei ikinä poikakissaa halua. Olihan meidän molempien ensimmäiset kissamme olleet tyttöjä. Mulle ei sukupuolella ollut niin väliä, sillä tunsin mukavia poikakissojakin ja tiesin useimmat kauhujutut uroksista perättömiksi. Mutta punainen olisi ollut mielestäni kaunis ja ensisijainen toiveeni. Kävi kuitenkin niin, että lopulta alustavasti kävinkin sitten mustavalkoista tyttöpentua katsomassa.
Ja mitä me saimme? Ensimmäinen kissamme oli tietenkin uros. Eikä tämä punaisestakaan käy? Minttu-Poika, ruskeatäplikäsvalkoinen uros.
Noh, pian tuli puheeksi hankkia Mintulle kaveri. Jospa nyt viimein se punainen kissa mulle! Itseasiassa pääsin jo niinkin pitkälle, että olin meille punavalkoisen poikakissan katsonutkin ja alustavasti varannut. Vaan miten kävikään, kun otin tuon miehen mukaan kissaa hakemaan? Niinhän se pentele meni ja rakastui tähän tyttöön! Kiti Reijo Pöntöntyrär, kilpikonnaruskeatiikeri naaras.
Noh, ei mulla lopulta valittamista ollut. Ihanat kissat saimme. Oma kissakuumeiluni toki jatkui, mutta olimme sopineet kissaluvun olevan toistaiseksi täynnä. Vielä haaveilin silti kauniista kilpikonnakuvioisesta tytöstä. Lisäksi olin aivan rakastunut maatiaisiin ja päättänyt, että kyllä lyhytkarvaiset kissat on se mun juttuni. Rotukissahaaveetkin meni enemmän Bengalin ja muiden lyhytkarvaisten rotujen puolelle.
Sitten sain tekstiviestin, jossa ystäväni tarjosi meille kissanpentua. Miehen ensireaktio oli "ei". Kerroin kuitenkin kissoista hänelle: vapaana musta ja kirjava, todennäköisesti poikia molemmat ja pitkäkarvaisia. Pitkäkarvainen oli avainsana ja "ein" sijaan miehen kommentti olikin, että me otetaan semmoinen kirjava :D
Niinpä mun lyhytkarvainen kilpparityttöni vaihtui tähän! :D Herra Reino Töppönen, ruskeatabby uros.
Seuraava kissamme saisi olla mielellään tabby-kuvioinen poika, värillä ei väliä. Tai jos vastaan tulisi oikein kaunis kilpikonnakuvioinen tyttö. Oikeastaan luulen, että Se Oikea kissa sitten lopulta löytää meidät. Lopultakaan en usko, että mulla on vieläkään mitään mahdollisuuksia määrätä etukäteen erityispiirteitä seuraavaa kissaamme koskien :D
Tässä samalla tulikin alustavasti esiteltyä myös elämäni kissoista 3/4 :) Valitettavasti Töppönen tosiaan on ainoana elossa näistä rakkaistani, mutta kauniita muistoja ja niiden myötä myös kirjoitettavaa riittää. Palaan näihin aiheisiin taas toisella kertaa.
Kuten todettua, vielä on liian varhaista puhua uudesta kissasta. Mutta kyllähän haaveilla aina saa. Varmasti jokaisella kissakuumeesta ikinä kärsineellä on ollut jossain vaiheessa mielessään, millaisen kissan itselleen ottaisi. Lempeä sylikissa? Leikkisä ilopilleri? Kaunis ylpeydenaihe? Punainen oma Karvinen! Vai yönmusta pantteri? Vai samanlainen raidallinen kissa kuin lapsuudenkodin naapurissa oli aikoinaan.
Voi kuulkaa, mä voin kertoa, että mullakin on ollut omat suunnitelmani. Joille voi nauraa paskaisesti!
Olin jo pitkään haaveillut punaisesta tiikeristä ja, kun oman kissan ottaminen tuli avomiehen kanssa puheeksi, molemmilla oli selkeät toiveensa. Mies oli vakuuttunut, että hän ei ikinä poikakissaa halua. Olihan meidän molempien ensimmäiset kissamme olleet tyttöjä. Mulle ei sukupuolella ollut niin väliä, sillä tunsin mukavia poikakissojakin ja tiesin useimmat kauhujutut uroksista perättömiksi. Mutta punainen olisi ollut mielestäni kaunis ja ensisijainen toiveeni. Kävi kuitenkin niin, että lopulta alustavasti kävinkin sitten mustavalkoista tyttöpentua katsomassa.
Ja mitä me saimme? Ensimmäinen kissamme oli tietenkin uros. Eikä tämä punaisestakaan käy? Minttu-Poika, ruskeatäplikäsvalkoinen uros.
Noh, pian tuli puheeksi hankkia Mintulle kaveri. Jospa nyt viimein se punainen kissa mulle! Itseasiassa pääsin jo niinkin pitkälle, että olin meille punavalkoisen poikakissan katsonutkin ja alustavasti varannut. Vaan miten kävikään, kun otin tuon miehen mukaan kissaa hakemaan? Niinhän se pentele meni ja rakastui tähän tyttöön! Kiti Reijo Pöntöntyrär, kilpikonnaruskeatiikeri naaras.
Noh, ei mulla lopulta valittamista ollut. Ihanat kissat saimme. Oma kissakuumeiluni toki jatkui, mutta olimme sopineet kissaluvun olevan toistaiseksi täynnä. Vielä haaveilin silti kauniista kilpikonnakuvioisesta tytöstä. Lisäksi olin aivan rakastunut maatiaisiin ja päättänyt, että kyllä lyhytkarvaiset kissat on se mun juttuni. Rotukissahaaveetkin meni enemmän Bengalin ja muiden lyhytkarvaisten rotujen puolelle.
Sitten sain tekstiviestin, jossa ystäväni tarjosi meille kissanpentua. Miehen ensireaktio oli "ei". Kerroin kuitenkin kissoista hänelle: vapaana musta ja kirjava, todennäköisesti poikia molemmat ja pitkäkarvaisia. Pitkäkarvainen oli avainsana ja "ein" sijaan miehen kommentti olikin, että me otetaan semmoinen kirjava :D
Niinpä mun lyhytkarvainen kilpparityttöni vaihtui tähän! :D Herra Reino Töppönen, ruskeatabby uros.
Seuraava kissamme saisi olla mielellään tabby-kuvioinen poika, värillä ei väliä. Tai jos vastaan tulisi oikein kaunis kilpikonnakuvioinen tyttö. Oikeastaan luulen, että Se Oikea kissa sitten lopulta löytää meidät. Lopultakaan en usko, että mulla on vieläkään mitään mahdollisuuksia määrätä etukäteen erityispiirteitä seuraavaa kissaamme koskien :D
Tässä samalla tulikin alustavasti esiteltyä myös elämäni kissoista 3/4 :) Valitettavasti Töppönen tosiaan on ainoana elossa näistä rakkaistani, mutta kauniita muistoja ja niiden myötä myös kirjoitettavaa riittää. Palaan näihin aiheisiin taas toisella kertaa.
18.8.2010
Tervehdys!
Hei taas niin tutut kuin tuntemattomatkin!
Tarve kissajuttujen kirjoittelulle kävi niin suureksi, että Mau!kas Ruokablogi sai seurakseen yhtä luovasti nimetyn kissajuttublogin. Pyrkimykseni onkin jatkossa pitää miumauruokajutut omana bloginaan ja keskittää kissajutut ja yleiset höpinät tänne blogiin.
Kissablogi tuskin tulee päivittymään yhtä aktiivisesti kuin ruokablogi ja nähtäväksi jää kauanko innostukseni kestää. Ainakin näin alkuun keskityn paljon jo edesmenneiden kissaystävieni muisteluun sekä yleiseen höpinään kissoista. Myöhemmin blogin päätähdeksi muodostunee rakas kissapoikamme Töppönen ja vierailevina tähtinä saatetaan nähdä perheessämme asuvia hiirityttöjä. Jossakin vaiheessa toivottavasti tulemme saamaan myös perheenlisäystä, mutta siitä on vielä aivan liian aikaista puhua.
Tervetuloa mukaan! :)
Tarve kissajuttujen kirjoittelulle kävi niin suureksi, että Mau!kas Ruokablogi sai seurakseen yhtä luovasti nimetyn kissajuttublogin. Pyrkimykseni onkin jatkossa pitää miumauruokajutut omana bloginaan ja keskittää kissajutut ja yleiset höpinät tänne blogiin.
Kissablogi tuskin tulee päivittymään yhtä aktiivisesti kuin ruokablogi ja nähtäväksi jää kauanko innostukseni kestää. Ainakin näin alkuun keskityn paljon jo edesmenneiden kissaystävieni muisteluun sekä yleiseen höpinään kissoista. Myöhemmin blogin päätähdeksi muodostunee rakas kissapoikamme Töppönen ja vierailevina tähtinä saatetaan nähdä perheessämme asuvia hiirityttöjä. Jossakin vaiheessa toivottavasti tulemme saamaan myös perheenlisäystä, mutta siitä on vielä aivan liian aikaista puhua.
Tervetuloa mukaan! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)