Talja-Minttu

Asento kertoo otsikosta kaiken :D





Kun Pupu-Töppösestä laitoin kuvia jo joskus niin pakko esitellä meidän toisenkin pojan tyylinäytteitä :D Tämä oli yksi Minttu-Pojan ominaisasennoista ja sitä kommentoitiin aina "Talja-Minttuna", jos kuvia jonnekin laitoin :D

Mulla ei ole mitään havaintoa kuka tuota asentoa alkoi "taljaksi" kutsua, mutta eiköhän kuvat taas kerro kaiken :D Tämä oli Minttu-Pojan toinen lempiasento. Yleisin asento oli kölliä selällään odottamassa masurapsutuksia :) Oikeastaan, kun vanhoja kuvakansioita olen selaillut niin hirvittävän hankala on löytää Mintusta yhtään kuvaa, jossa se olis "oikeinpäin" eli tassut alaspäin ;D

Minttu aloitti talja-asennon harjoittelemisen jo nuorena :D



Mutta mitä lihavampi kissasta tuli, sitä vaikuttavammaksi talja muuttui :D



Siinä vauva-Töppönenkin n. 10 viikkoisena Mintun ja Kitin kanssa ♥ Ja talja-Minttu parhaimmillaan!





Ja vielä Minttu Töppösen kanssa, Töppösen ollessa noin puolivuotias.



Yllättävän vähän taljakuvia kuitenkin löytyi, vaikka Mintun saattoi melkein aina tuossa asennossa nähdä :O Mintulla oli ihastuttava tapa aina vaan levitä tuolla tavalla, jos se ei varsinaisesti aikonut nukkua, mutta ei oikein jaksanut pysyä hereilläkään :D

Kissa tuli (ja meni) taloon

Siinä vaiheessa, kun muutimme tuon avomiehen kanssa yhteisen katon alle, itse olin ollut kissanomistaja 16 vuotta ja miehen kissa oli tuolloin 15-vuotias. Muutenkin olimme ns. kissojen keskellä kasvaneet. Silti olimme todella hukassa ensimmäisen yhteisen kissan kotiutuessa!

Kissat todella ovat vilkastuttaneet elämäämme aivan alusta asti :D

(Kuvat eivät liity tekstiin.)



Ensimmäinen kissamme oli siis 4 kuukauden ikäinen Minttu-Poika. Minttu oli kovin arka meille tullessaan ja säntäsikin heti piiloon, kun laskimme sen kuljetusboksistaan ulos. Annoimme kissan kotiutua rauhassa ja kävimme ainoastaan silloin tällöin tarjoamassa sängyn alle kättä haisteltavaksi sekä tietenkin ruokaa.

Muutaman tunnin kuluttua kissaa ei kuitenkaan enää löytynyt mistään! Etsimme ja etsimme ja käänsimme kaikki paikat ympäri. Keittiössä näimme kissan viimeksi ja mm. hellaa siirreltiin moneen kertaan, mutta ei, kissaa ei löydy mistään. Epämääräinen ja hyvin, hyvin hiljainen rapina lopulta paljasti pikkukissan olinpaikan. Sieltähän se oli hellan takaa päässyt kömpimään tiskikaapin sisään!

Asuimme kerrostalossa ja ilmeisesti kaappien lattioihin jätettiin rakennusvaiheessa kissanmentävät aukot ilman kiertämistä varten. Tai jotain. Avainsana on kuitenkin "kissanmentävä". Ja kissa ei tosiaan päässyt ainoastaan kaapin sisään vaan kaapin ja seinän väliin jätettyyn pieneen rakoon. Niin. Siinähän keskellä yötä sitten purettiin vuokra-asunnon kiinteä tiskikaappi, jotta saatiin kissa esiin. Minttu oli aivan sykkärälle painautuneena kauimmaisessa nurkassa ja mies juuri ja juuri ylsi vetämään pikkuisen piilostaan.



Eipä siinä muuta kuin liimailemaan kaappia kokoon ja teippaamaan pahvia reikien päälle. Jolloin herää ajatus: "Entäpä muut kaapit?" Siispä lisää pahvia ja teippiä. Vaan kissaapa ei taaskaan löytynyt enää mistään!! Tässä vaiheessa osattiin jo aavistaa, minne pikkuinen on kadonnut ja aloimme suoraan tutkimaan asuntoon kiinteästi kuuluvien kaappien pohjia ja korvat höröllä kuulostelemaan pienen liikkeitä. Jäljitys onnistuikin yhden ison vaatekaapin luo ja niinpä mies taas tuhoamaan vuokranantajan omaisuutta. Kaapin alalaudan irrottamisen jälkeen paljastui kuitenkin koko kauhea totuus - tämän vaatekaapin sisältä oli avoin reitti talon rankenteisiin! Ja taskulampulla näkyi kaukana pilkahdus kissan hehkuvia silmiä.

Kissa tietenkin oli niin arka, ettei toivoakaan, että sen saisi ihmisten toimesta sieltä pois. Pikkuinen kyhjötti hissikuilun takana olevan ilmastointiputken kyljessä ja pelkäsimme koko ajan pienen pelästyvän ja lähtevän seikkailemaan kauemmas :( Koska kissa pelkäsi kovasti ihmistä niin katsoimme parhaaksi jättää kissalle ruokaa vähän matkan päähän vaatekaapista ja odottaa. Pari tuntia meni niin, että kissa kyhjötti piilossaan paikoillaan, mutta lopulta uteliaisuus ja nälkä veivät voiton. Kissa nopeasti kiinni ja vessaan eristyksiin siksi aikaa, kunnes purettu kaappi oli korjattu, kaikki kaapit oli tilkitty ja varmistettu ja vielä tuplavarmistettu!



Monta harmaata hiusta kissat ovat meille aiheuttaneet, mutta onneksi yksikään ei enää niin pahasti ole säikäyttänyt kuin Minttu-Poika. Kerron tähän samalla toisen sydäntä kylmänneen tapahtuman: Olimme autolla matkalla jo pimeän aikaan noin parin kymmenen kilometrin päässä kotoamme, kun Minttu (anteeksi vaan) paskansi kuljetuskoppaansa. Eipä siinä muu auttanut kuin ottaa kissa valjaisiin ja siivota puolilöysät matkajännitysulosteet pois haisemasta. Minttukin kuitenkin ilmeisesti hätääntyi itselleen sattuneesta vahingosta ja, kun olin työntämässä kättäni kuljetusboksiin kiinnittääkseni valjaiden hihnan Mintun päällä olleisiin valjaisiin, Minttu ponkaisi hädissään taaksepäin, jolloin koko boksi kiepahti ympäri ja kissa säntäsi pakoon.

Tällöin Minttu oli jo ehtinyt olla meillä muutaman kuukauden ja kesyyntynyt todella hyvin meidän kissaksemme. Eikä tuo onneksi kauas sännännyt. Silti sydämeni takoi hullunlailla yrittäessäni kiskisutella ojan pohjalla jännittyneenä kyyröttävää kissaa autojen vilahdellessa ohi ja ollessani varsin tietoinen siitä, että kissa voisi sännätä pelästyessään metsään tai tielle. Helpotus oli valtava, kun sain lopulta hiivittyä kissan luo ja napattua sitä valjaista kiinni. Vaan opimmepahan pitämään jatkossa auton ovet kiinni kissaa ottaessamme, vaikka olisi haissut kuinka pahalle!



Jälkeenpäin meitä tosin on lähinnä naurattanut, sillä Mintun tempauksesta seurasi varsinainen kakkakatastrofi! :D Ympäri kierähtänyt boksi oli lennättänyt löysää kissanulostetta mm. mun takkini kaulukseen, miehen nenänvarteen sekä auton kattoon. Naamastaan mies löysi ulosteen vasta päästyämme 30 kilometrin päähän määränpäähämme valoisaan ja peilin eteen - ihmetteli vaan matkan ajan raasu, miten haisee pahalle xD Auton katossa on tummempi läikkä edelleen. Onneksi äitinikin suhtautui asiaan huumorilla, sillä auto oli hänen ;D

Mutta Minttu-Pojan kanssa tosiaan opimme sen, että kissojen kanssa täytyy aina varautua kaikkeen eikä siltikään osaa tulla ajatelleeksi kaikkea.

Sen Oikean kohtaaminen

Elämäni onnellisimpia hetkiä valehtelematta ovat olleet ne, jolloin olemme hakeneet uuden kissan kotiin :)

Miten meidän kissamme sitten meille ajautuivat?


Kuten aiemmin kirjoitin, sain Misun syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni 4 vuotta. Aivan tarkkaan en tiedä, miten tarina meni, mutta ilmeisesti Misun emo oli joko kuollut tai hylännyt pentunsa ja siskoni oli sitten ottanut nämä ehkä 2-viikkoiset vauvat hoiviinsa. Misun ikä on vain arvio, mutta noin kahta viikkoa sille iäksi veikkaisin sen perusteella, että olomuodoltaan pentu oli vielä kovin kehittymätön, mutta jalat sillä jo huterasti kantoivat. Toiseen kotiin mennyt Misun sisarus valitettavasti menehtyi, mutta pienestä lääkepullosta juotetun maidon voimin Misu kasvoi ja voimistui. Äitini oli vakaasti sitä mieltä, että hän ei kissaa ikinä riesakseen huoli. Meillä oli juuri tuolloin muutto kesken, joten Misu asui ensimmäisen kuukauden muualla asuneen siskoni hoivissa. Vaan niinpä tuo kissa meille lopulta jäi - äitini riesaksi lähes 20 vuodeksi :D

Valitettavasti Misusta ei juurikaan ole kuvia kuin aivan hänen viime vuosiltaan, jolloin itselläni viimein oli digikamera käytössä. Misusta on pari suttuista vauvakuvaa, mutta luulen, että niiden skannaaminen tänne ei onnistu. Voin toki yrittää joskus. Itse lapsena olin kuitenkin ottanut Misusta muutamia kuvia. Tässä kuva arviolta vuodelta -96, eli jo 7-8 -vuotias Misu.




Avomiehen kanssa ensimmäistä yhteistä kissaa miettiessämme sattui siskollani olemaan juuri sopivasti kotia vailla kaksi pentua - mustavalkoinen villi tyttö sekä harmaavalkoinen arka pentu, jonka sukupuolesta ei ollut varmuutta. Tämä ensiksi mainittu tosiaan vilisti pitkin keittiön pöytiä ja ihmisten lähestymisyrityksiä lopulta pakeni sohvan alle. Toinen kyhjötti arkana ja pikkuisena (aliravitun laihana) keittiöjakkaran alla ja varoen tarkkaili meitä. Lähestymistä yrittäessämme tämäkin säntäsi piiloon, mutta hetken kuluttua palasi aina takaisin vartiopaikalleen. Tässä vaiheessa olin jo menettänyt sydämeni aivan täysin.

Sillä kertaa kissaa ei kuitenkaan meille matkaan lähtenyt. En kuitenkaan saanut tätä sisarustensa syrjimää, laihaa reppanaa mielestäni ja lopulta sovittiin niin, että äitini tuo kissan meille uuden vuoden aattona. Ja tuosta arasta vauvasta kasvoi mitä sosiaalisin sylikissa, joten niinpä vaan kannattaa omaan vaistoonsa kissa-asioissa luottaa.

Minttu oli n. 4 kuukauden ikäinen meille saapuessaan. Tässä kamerakännykällä napattu kuva Mintusta ensimmäisenä aamunaan uudessa kodissa.




Alkujaan tarkoitukseni oli hakea kaveriltani Mintulle kaveriksi punavalkoinen poika, jota olin käynyt jo aiemmin katsomassa. Varsinaisella kissanhakureissulla suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Alkuun kiersimme pihalla katselemassa kissoja (joita oli paljon) ja siinä muutama pentukin pyöri mukana. Aikomamme poika ujosteli meitä ja tyytyi katselemaan meitä vain kauempaa, kun taas tämä eräs tyttöpentu (jota en ensimmäisellä reissullani edes nähnyt!) kovasti touhotti meidän mukanamme! Se päästi heti silittämään itseään ja muutenkin suhtautui rennosti uusiin ihmisiin.

Kävimme tässä välissä sitten sisällä jutustelemassa kissojen jäädessä sillä välin ulos. Todettuamme, että on aika lähteä, lähdimme ulos katsomaan näkyisikö tätä poikakissaa missään. Hah! Heti kun ulos pääsimme, tämä pikkuinen tyttö juoksi (niin lujaa kuin pienistä tassuistaan pääsi!) häntä pystyssä meitä vastaan hurjasti isompia kissoja väistellen. Meidän molempien sydän suli täysin. Vielä kun haimme kuljetusboksia autosta ja pikkutyttö kovasti innokkaana tuli mukaamme tutkimaan ja olisi jo autoonkin kiivennyt mukana (jos olisi yltänyt!), oli päätös lopulta helppo emmekä juuri voineet muuta kuin napata tämän tytön mukaamme. Koko 50 kilometrin kotimatkan pikkuinen tyttö nukkui boksissaan ja ainoastaan puolessa välissä matkaa päästi hiljaisen miukaisun.

Tietenkin itse haluamme tulkita Kitin valinneen meidät. Kiti tosiaan oli koko kotimatkankin niin rauhallinen, että aivan tuntui kuin tuo ulkona syntynyt ja elänyt pikkukissa olisi osannut olla kuljetuslaatikossa ja meteliä pitävässä autossa niin rennosti, koska tasan tiesi minne on matkalla. Kotiin.

Ensimmäinen kuva arviolta 6-viikkoisesta pikkukitistä. Katseen unisuus johtuu pienen toista silmää vaivanneesta silmätulehduksesta. Kiti oli muutenkin kovin sairas (silmätulehdus, flunssa, paljon matoja), mikä olikin syy siihen, että otimme kissan samantien mukaamme. Viisaampi ihminen tietysti olis ottanut sen vanhemman pojan tai ottanut kissansa kokonaan jostain muualta. Mutta me oltiin heikkoja Kitille ja alun hankaluuksien jälkeen saimme Kitistä mitä parhaimman kissan täksi neljäksi vuodeksi, jotka se sai luonamme viettää.




Töppösen tarina tulikin kerrottua jo tuossa kissahaaveissa. Sain Töppösen siis tavallaan syntymäpäivälahjaksi ystävältäni. Heti, kun kissaa oli meille tarjottu ja tehty päätös sen ottamisesta, oli selvää, että juuri Töppönen meille tulisi. Valitsimme kissan siis sitä näkemättä ja ennen Töppösen kotiin hakemista olin nähnyt vain pari epäselvää kuvaa, joista suunnilleen näki, minkä värinen kissa oli kyseessä. Töppösen sisaruksissa vaan oli toinenkin aivan samannäköinen kissa, joten "omaa kissaamme" emme kuvista pystyneet tunnistamaan :D

Ystäväni haki Töppösen heille samaan aikaan kuin he ottivat samasta pentueesta Töppösen siskon itselleen. Ajelimme sitten juuri juhannuksen alla hakemaan 50 kilometrin päästä tuon pienen kotiin.

Ensimmäisiä itseottamiamme kuvia 8-viikkoisesta vauvasta tuolla hakureissulla otettuna. Tuolloin tunnettiin vasta pelkällä Reino -nimellä :)




Näin alkuun kirjoitukseni ovat varsin pitkiä, mutta lupaan vielä myöhemmin panostaa enemmän myös kuvapuoleen! ;)

Lyhyet esittelyt

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jokaisesta kissasta oma esittelytekstinsä, mutta kävi ilmi, että mulla olisi ollut heistä aivan liian paljon sanottavaa. Niinpä tässä lyhyesti tämän blogin kissoista. Kerään kaikki hauskat sattumukset ja muut kuviot sitten aikanaan omiksi teksteikseen :)



Misu

?.5.1989-19.10.2008



Ensimmäinen kissani, jonka sain 4-vuotissynttärilahjakseni. Elämäni suurin vaikuttaja ja syyllinen kissarakkauteeni. En edes muista aikaa ennen Misua ja ollessani lapsi, Misu usein olikin paras ystäväni. Luonteeltaan Misu oli... niin en oikein osaa sanoa. Se rakasti meitä suuresti eikä ikinä purrut tai raapinut. Ja voitte kuvitella, miten 4-vuotias kissaansa retuutti! Nukenvaunuissa Misua kuljetin ja puin sille nukenvaatteita. Sylikissa Misu ei ollut, mutta nukkui aina sängyssäni ja halauksiinkin alistui. Mutta naapuruston kissoille, koirille ja villieläimille Misu oli kauhu. Ei aggressiivinen, mutta jokin siinä oli sellaista, että muut sitä kunnioittivat. Näistä Misun seikkailuista kerron taatusti myöhemmin lisää!

Misu oli juuri sellainen kissa, jollaisen jokaisen pikkutytön ensimmäiseksi kissaksi soisin :) Lempeä ja rakastava, mutta silti sopivasti kissamaisen itsenäinen. Misu tosiaan sai myös elää pitkän elämän ja Misu lopulta kuolikin "vanhuuteen". Jälkeenpäin olen oireiden perusteella arvellut munuaisten lopulta pettäneen, mutta Misu ei ikinä ehtinyt lääkäriin asti vaan se sai nukkua ikuiseen uneen omalla kotisohvallaan. Kauniinpaa tapaa lähteä en voisi rakkaalleni toivoa.


Minttu-Poika

?.9.2005-6.7.2009



Vaikka jokaista kissaani olenkin rakastunut yhtä paljon ja jokainen on omalla tavallaan aivan erityinen niin Minttu-Poika oli kuitenkin se, joka todella opetti mulle jotain rakkaudesta. Minttu oli täydellinen kissa. Sitä sai halailla ja löllyttää mielensä mukaan ja Minttu vaan hurisi onnellisena. Minttu rakasti kaikkia ja kaikki rakastivat sitä.

Mintun kohtaloksi koitui selittämättömät virtsaamisvaikeudet :( Yht'äkkiä hiekkalaatikolla käyminen olikin kovin vaikeaa, minkä jälkeen eläinlääkäri löysi virtsanäytteestä struviittikiteitä. Rakko huuhdeltiin ja Minttu sai liuotusruokavalion, mutta tästä huolimatta Minttu ei kyennyt virtsaamaan. Minttua hoidettiin noin kuukauden verran ennen kuin tuli aika luovuttaa. Rakkoa huuhdeltiin, kissaa katetroitiin, tutkittiin, lääkittiin, puhtaaksi todetun virtsanäytteen jälkeen löydettiin kuin tyhjästä ilmestyneitä uraattikiteitä, tulehdus, stressiä, masennus... lääkäritkään eivät ikinä päässeet selvyyteen, mikä oireet lopulta oli aiheuttanut.


Kiti Reijo Pöntöntytär

?.5.2006-3.8.2010



Energinen pikkuriiviö! Ovela ja kekseliäs kissa. Erittäin itsenäinen ja itsepäinen tapaus, vaikka Kitillä oli myös herkkä puolensa. Sylikissa Kiti ei ollut koskaan, vaikka sairastumisensa jälkeen alkoi välillä myös sylissäkin viihtyä. Rakkauttaan ja huomiotaan Kiti kuitenkin osoitti monin tavoin. Nukkui vieressä, oli aina lähellä siellä missä ihmisetkin, puski jaloissa, nautti loputtomiin paijailuista, oli sosiaalinen vieraillekin. Tyypillinen tyttökissa - itsenäinen pikkudiiva, jolla kuitenkin riitti paljon rakkautta annettavaksi aina, kun se hänelle itselleen sopi ;D

Krooninen munuaisten vajaatoiminta sekä epäily maksasyövästä veivät lopulta tämän pikkuisen puolen vuoden sairastelun jälkeen. Syytä ei osattu sanoa, mikä tällaisen sairauden näin nuorelle kissalle aiheutti. Vieläkin vaikea uskoa, että Kiti todella on poissa.


Herra Reino Töppönen

s. 16.4.2008



Kaunis ja leikkisä kotikissapoika lempeällä, mutta hieman yksinkertaisella luonteella. Usein Töppösestä sanonkin, että siinä on kissa, joka todella todistaa, että ulkonäkö ja äly eivät mahdu samaan pakettiin. Malttaessaan Töppönen on ihana sylikissa, kun taas toisinaan siinä asuu pieni riiviö.