23.9.2010

Liian pieniä seuralaisia

Vaikka kovasti eläinrakas olenkin niin aivan pikkuruiset öttiäiset eivät ole meille tervetulleita. Saatiin nimittäin Hanin mukana tuliaisiksi korvapunkkeja. Tähän asti me ollaan oltu todella onnekkaita, kun emme ole ulkoloisia joutuneet koskaan aiemmin häätämään, vaikka pienen Kitinkin suunnilleen jostain ladon alta kaivoimme ja Misu ulkoili koko ikänsä maalla vapaana. Hani onkin sitten saanut osakseen niin korvapunkit kuin kirputkin. Kirput pitäisi olla Hanin osalta hoidettu jo ennen meille tuloaan ja korvapunkkeihinkin on nyt lääkkeet jo annettu.

Ensimmäisen omistajan kuvauksen perusteella Hanilla on ollut korvapunkkiongelmaa aiemminkin jo, kun Hanilta on hoidettu "purua korvista". Korvapunkit nimittäin aiheuttavat korvien kutinaa ja korvissa näkyy ruskeaa/mustaa, kahvinpurumaista töhkää. Pahasti ärtyneenä/tulehtuneena kissa saattaa myös ravistella päätään.

Hani ei meillä juurikaan ole korviaan raapinut, mutta ilmeisesti niitä kutittaa edelleen, sillä pestä korvia täytyy kovasti välillä. Myös likaa korvissa näkyy yhä, vaikka purumaista eritettä ei enää olekaan. Hani ja Töppönen saivat molemmat niskan ihoon laitettavan Advocate -loishäädön, joten toivotaan, että sillä nyt korvapunkeistakin päästäisiin eivätkä ne olisi tulehdusta aiheuttaneet. Korvien puhdistaminen onkin sitten seuraava projekti, johon meillä joudutaan perehtymään o_O

Hani kävi jo viikko sitten perjantaina näyttämässä korviaan lääkärille. Tässä Hani lähdössä eläinlääkäriin:

Esiin nostettuun kuljetusboksiin suhtaudutaan rennosti.




Töppönen tarkkana, että mitä tapahtuu.




Pömppä kyytiin ja bussilla matkaan!




Kaikki arvostavat suuresti, kun Töppönen harrastaa tuota boksin päällä päivystämistä myös hoitokissojen kanssa ;D




Hani osasi käyttäytyä lääkärissäkin oikein hyvin <3 Tottakai piti koko ajan olla menossa ja korvien peseminen vitutti, mutta muuten tyttö oli ollut kiltisti eikä ollut kuljetusboksissaan matkallakaan yhtään ääntä pitänyt. Hanin oireet olivat melko ilmeiset korvapunkkeihin viitaten, mutta näytteitä jouduttiin hieman kaivelemaan ennen kuin kolmannesta näytteestä lopulta mikroskoopilla korvapunkkejakin löydettiin. Hanin korvat pestiin ja neiti sai nestemäisen loishäädön niskaansa heti paikan päällä.

Kuva Hanin korvien puhdistamisesta:




Hanin lääkärireissun jälkeen täällä olikin sitten kaksi iloista naamaa, kun kotona iskettiin loishäätöliuos vielä Töppösenkin niskaan xD Aine ei tuoksunut mitenkään kovin hyvälle ja Hanin korvienpesunestekin haisi melko pistävälle. Töppönen olisi ollut menossa heti lääkäristä kotiutunutta Hania pesemään, mutta kaveri haisikin niin pahalle, että Töppönen joutui tekemään äkkiperääntymisen. Mikä sinänsä ehkä olikin aivan hyvä, sillä kissoja ei saanut päästää lääkettä nuolemaan. Vuorokausi kului kissoilta toisiaan vältellen ja pientä hajurakoa pitäen, mutta lauantai-iltana täällä oltiin taas jo ihan parhaita kavereita ja makoiltiin sängyssä yhteispesulla :)

Hanin paluu lääkärireissulta:






Ankaraa pesemistä seurasi loppuillan.




Riittävä etäisyys eli ns. "hajurako" :D

17.9.2010

Hani uudessa kodissaan

Hanin kotiutumisesta tulee pian kuluneeksi jo viikko, mutta en taas ole saanut blogia päiviteltyä. Viikossa on tapahtunut paljon ja ei juurikaan mitään. Viikko sitten perjantaina Hani tuotiin meille varovaisen toiveikkaina uuden, pysyvän kodin löytämisestä. Sovimme Hanin olevan ensin viikonlopun yli meillä "koeajalla", mutta mä olin jo heti lauantaina varma siitä, että Hanista me saamme juuri sen kaivatun kissan itsellemme.

Hani oli meillä heti kuljetusboksista ulos päästyään aivan kotonaan! Töppönen saattoi olla hieman hämillään uudesta tulokkaasta, kun ei juurikaan ole tyttökissoja tavannut ja leikkaamattoman tyttökissan hännän alla olikin selvästi jotain mielenkiintoista :D Ensimmäinen ilta sujui Töppöseltä uuden kissan pyllyä haistellen ja Hani löysi elämänsä rakkauden meidän hiiriterraariostamme.

Ensikohtaaminen:







Hani tosiaan on reipas pikkukissa ja rohkeasti lähti heti tutkimaan uutta paikkaa toisesta kissasta juuri välittämättä. Olisin odottanut edes yhtä pientä, epävarmaa sähähdystä jommankumman osalta, mutta ei, ei mitään. Ensin nenuteltiin heti kuljetusboksin ovella ja pyllyn haistelua lukuunottamatta molemmat suhtautuivat toisiinsa todella luontevasti, kuin olisivat jo vanhoja tuttuja.





Ensimmäisenä yönä yritettiin jo vähän leikkiäkin, mutta se jäi vielä muutamaan juoksuun ja pariin kuperkeikkaan. Kas, kun hiiret olivat Hanin mielestä noin miljoona kertaa kiinnostavampia kuin toinen kissa :D Ja Töppönen taas on hieman yksinkertainen. Jos Hani yrittää hypätä Töppösen kimppuun painiakseen niin Töppönen vaan alistuu peuhuutettavaksi ja antaa toisen riekkua päällään mielensä mukaan. Arvatenkaan Hanin mielenkiinto ei kauaa pysy yllä noin velton painikaverin kanssa. Mutta Töppönen on tuollainen aina kaikkien hoitokissojenkin kanssa. Se antaa toisen kissan telmiä kimpussaan ja saattaa hieman ottaa haliotetta toisesta kissasta sen enempää painimatta kuitenkaan. Painiin haastamistakin Töppönen yrittää lähinnä laittamalla tassunsa toisen kissan päälle eikä toiset kissat tätä tietenkään ymmärrä :D Töppöselle täytyy toisten kissojen aina opettaa noi leikit ja kyllä yleensä vähintään parin päivän jälkeen on se yhteinen kieli löytynyt ja kova myllerrys vaan käy, kun kissat juoksee ja painii yhtenä myttynä <3

Nyt kun Hani malttaa hetkeksi taas jo irrottaa katseensa hiiristäkin niin he ovat hyvin ystävystyneet Töppösen kanssa :) Paljon rallitetaan ja leikitään juoksuleikkiä, joka on Töppösen lempileikki. Hani oli heti innolla mukana, kun Töppönen sai ensimmäisen kerran haastettua Hanin juoksemaan. Nyt täällä juostaankin innoissaan hännät mutkalla asuntoa edestakaisin vuorotellen toista jahdaten :D Painiminenkin alkaa jo vähitellen sujumaan ja muutaman kerran on jo vauhdissa karvatkin pöllynneet.





^ Hani kissanminttupöllyissä heti ensimmäisenä iltanaan.

Mä en nyt juurikaan keksi mitään kerrottavaa Hanin kotiutumisesta :D Näin tylsästi täällä on mennyt. Uusi kissa on ollut heti kuin kotonaan eikä tosiaan ole Töppösessäkään aiheuttanut sen kummempaa hämmennystä kuin hoitokissatkaan. Kissat tykkää toisistaan ja me tykätään kissoista ja eiköhän kissatkin meistä tykkää. Nyt meillä tosiaan on taas kaksi sylikissaa <3 Töppönen tykkää kölliä sylissä paijattavana, kun taas Hani saattaa kömpiä unisena syliin ihan vaan nukkumaan. Ihmeellinen kissa, kun siihen ei tarvitse edes koskea, kun se vaan makaa sylissä velttona ja hurisee itsekseen. Aivan ihana. Myös ihmisten vieressä sängyssä molemmat kissat tykkää nukkua ja se onkin sitten yleensä aina ihminen, joka hakee asentoaan sen mukaan, että kissat mahtuu olemaan mukavasti :D





Mä just toisaalla sanoinkin, että tuntuu kuin Hani olis ollut meillä aina :) Johtuu varmaankin siitä, että Hani on tosiaan aivan alusta asti suhtautunut meihin kotinaan eikä uuden kissan kanssa ole aiheutunut minkäänlaista ihmetystä. Kissa vaan tuotiin meille ja sitten se olikin heti meidän kissa :D Tietysti lievä mustasukkaisuus kalvaa, kun tietää Hanin sopeutuvan näin hyvin mihin tahansa ja se on noin hellä kaikkia ihmisiä kohtaan, joten me ei olla sille (vielä) mitenkään erityisiä. Mutta en mä silti valita. Täydellinen kissa me tuosta saatiin :) Ja joojoo, mä koitan pitää tämän mielessä myös sitten, kunhan tuo viimein tajuaa olevansa kissa ja aloittaa tihutyöt :D



Sunnuntaina kissat nukkuivat ensimmäistä kertaa lähekkäin ja tiistaihin mennessä alettiin nukkua jo kiinni toisessa. Muutaman asennonvaihdon jälkeen kissat päätyivät jo kosketuksiin toisiinsa ja tiistaista asti täällä ollaankin jo toisen kyljessä kiinni nukuttu. Nyt Hani ja Töppönen näyttävät jo olevan niin läheisiä, että itsenikin on vaikea muistaa, että vasta viikko sitten nuo tapasivat ensimmäisen kerran. Töppönen on aivan rakastunut ja melko tyytyväiseltä Hanikin vaikuttaa, joten aivan täydellinen pari noista saatiin.

Tämä kuva tiistailta, lisää yhteiskuvia lupaan myöhemmin ;)

14.9.2010

Hani Kiisseli Pömppäkarva

Saanen esitellä uuden perheenjäsenemme? ;D



Hani on 21.1.-10 syntynyt kaunis valkomusta tyttö. Ei aivan pentu siis enää, mutta kovin leikkisä ja pentumaisen energinen kuitenkin. Ei mikään perinteinen riiviö kuitenkaan vaan kovin hellä ja veltto sylikissa :D

Niinhän siinä kävi, ettei tämäkään kissa vastaa taas yhtään sitä mitä haettiin! xD Mutta niin se vaan kissa taas valitsi meidät eikä me kissaa. Hani ehti ystävieni luona kuukauden ajan asua ja he jo vitsailivat, että mikäli ystävän oma kissa ei Hania hyväksy niin he tuovat Hanin meille. Hani asui siis hetken kahden ystäväni ja kolmen muun kissan kanssa ja mä jo silloin sanoin, että minähän en mitään heidän jämäkissojeen huoli! xD Kun yksi on sen jo pureskellut, toinen paskonut ja kolmas kuolannut :D Muutenkin mulle alkuun sanottiin, että tyttö on mustavalkoinen ja mähän olin päättänyt, että meille EI tyttökissaa oteta eikä se mustavalkoinenkaan mun väritoiveisiini mennyt. Ja miehen toiveesta etsimme lähinnä juuri luovutusikään tullutta kissaa.

No, kuinka sitten kävikään? Pitkäkarvaisia pentuja tuntui puskevan ovista ja ikkunoista, kun yht'äkkiä kaikilla kavereilla tai heidän tutuillaan olikin pentuja :D Edelliseen takkuprojektiin viitaten en pitkäkarvaista kissaa kuitenkaan tahtonut, vaikka houkutus oli valtava. Kodittomia kissoja selaillessa ei oikein mikään kissa sykähdyttänyt erityisellä tavalla ja mä kuitenkin uskon, että Siitä Oikeasta kissasta tulee aina sellainen tietynlainen "fiilis", että heti tietää sen omaksi kissakseen. Muutenkin kissanpennun löytäminen tuntui hankalalta, kun en halunnut minkään lehti-ilmoittelun kautta kissaa ottaa, kun niistä ei ikinä tiedä, mitä saa. Yleisestikin mua alkaa lähinnä vaan vituttaa selata kissojen myynti-ilmoituksia aivan vauvaikäisistä "heti uuteen kotiin tai piikille" -kissoista "paperittomiin rotukissoihin" >:/ Mutta tämä on jo ihan toinen aihe, joka saa mun verenpaineeni aina kohoamaan.



Ja niinhän siinä sitten kävi, ettei Hani tullut ystäväni oman kissan kanssa toimeen ja hän joutui Hanista luopumaan. Vaikka olin jo aiemmin toiselle ystävistäni sanonut, että mä en sitä ottaisi niin olisihan se tuntunut typerältä jättää tyttö meille ottamatta, kun meille kuitenkin koko ajan kissaa etsittiin. Ja kuvan nähtyäni tulikin sitten se "fiilis" :) Eihän tuo yhtään vastaa sitä, mitä olin seuraavalta kissaltani ajatellut, mutta lopulta tytöllä on niin ihana luonne, etten parempaa kissaa olisi voinut saadakaan.

No, nyt on "suuri uutinen" julki :D Palaan paremmalla ajalla kertomaan tytön kotiutumisesta enemmän!

10.9.2010

Herra Töppösen takkuprojekti

Mä olen aina uhonnut, että meille ei pitkäkarvaista kissaa oteta ja ihan syystä. Pitkään karvaan tuli hairahdettua kuitenkin ja nyt sitten "kärsitään seuraamuksista". Töppösellä on todella ohut ja pehmoinen karva, joka myöskin takkuuntuu helposti. Päivittäisestä harjaamisesta huolimatta takkuja tuntuu syntyvän loputtomiin. Olen saanut Töppösen myös kiinni "tupeeraamasta" turkkiaan eli kissa raapii itseään koiratyyliin potkimalla, jolloin pohjakarva huopuu. Eikä tuo kissa tunnu muutenkaan osaavan itse turkistaan yhtään huolehtia :P Jos illalla kissan harjaa niin jo aamulla siltä saa nyppiä alkavaa takkua leukaparrastaan. Muutenkin tuo pestessään keskittyy lähinnä kuolaamaan turkkiaan.

Meillä pääsi siis käymään niin, että harjaamisesta huolimatta Töppösen turkki pääsi pahasti paakkuuntumaan. Ilmeisesti meillä oli huono harja, sillä pohjakarva oli todella pahasti huopunut ennen kuin asia vasta huomattiin, vaikka harjatessa harja tai kampa eivät takkuihin kiinni jääneet ja silitellessä ja rapsutellessa turkki tuntui aivan tasaiselta. Takut iskivätkin suoraan karvan juureen kiinni, jolloin takkujen leikkaaminen saksilla oli todella hankalaa.

Lopulta päädyimme ratkaisuun ajella Töppösen turkki kokonaan pois takkuuntuneilta alueilta. Ja se sitten olikin melkoinen projekti :D Jatkossa koitamme huolehtia Töppösen turkista huolellisemmin, sillä uudestaan en tähän urakkaan ihan heti ole lähdössä. Nyt on Töppöselle Furminaattori hankittu ja saimme kaveriltani turkinpesu-/hoitoaineita testiin. Lisäksi käymme turkin säännöllisesti kammalla vastakarvaan läpi, jolloin pohjatakut paljastuvat.

Ensimmäinen kissani, Misu, oli myös puolipitkäkarvainen, mutta se osasi itse pitää hyvää huolta turkistaan aivan vanhuuspäivilleen asti, jolloin se ei lopulta enää taipunut selkäänsä pesemään. Misunkin turkki oli tosi pehmoinen ja höttöinen, mutta sen turkinhoitoon riitti se, että harjasi tavallisella ihmisten hiusharjalla turkin silloin tällöin läpi. Samoin tuon avomieheni ensimmäinen kissa oli puolipitkäkarvainen, mutta tämä ei antanut juurikaan harjata itseään ja sen turkinhoito koostuikin lähinnä ajoittaisesta takkujen leikkelemisestä. Sen turkki kuitenkin oli päältä melko sileä, joten se pysyikin suht hyvässä kunnossa. Niinpä on ollut melkoinen järkytys itselle huomata, miten valtavasti oikeaa työtä tuon Töppösen turkki vaatii pysyäkseen kunnossa!


Töppösen takkuprojektista on jo pari viikkoa aikaa, mutta sairasteltuani hieman tuossa välissä, saan kuvat julki vasta nyt. Tässä siis projekti kuvin ja sanoin:

"Ennen" -kuvat. Päältä päin takut eivät tosiaan näkyneet, mutta kyllä niitä siellä oli!







Töppösen menettämät karvat:



"Jälkeen" -kuvat, eli mitä jäi jäljelle :D



Meidän nakupoika <3



Saamani vammat koko projektin aikana! :D Huomatkaa: ainoastaan yksi pikkuinen naarmu, josta tuli edes nimeksi verta. Koko projekti kesti kuitenkin 2 tuntia harjaamisineen, turkin ajelemisineen ja pesuineen.



Hieman meinasi Töppöstä alkaa turhauttaa ja kyllästyttää paikoillaan odottelu, mutta muuten poika oli kiltisti koko projektin alusta loppuun. Ainoastaan kainalossa takku oli pureutunut niin ikävästi ihoon kiinni, että Töppösen piti pyristellä vastaan. Tällöinkin se murisi, sähisi ja uhkaili, mutta järeimmät voimakeinot, jotka saimme osaksemme oli "aggressiivinen nuoleminen". Eli kissa teki hyökkäyksen kuin purrakseen, mutta lopulta vain nuoli kiinni pitelevää kättä niin vimmatusti! :D Hassu kissa.

Takkuprojekti sisälsi tottakai vielä irtokarvojen pois pesemisen. Ajattelin kissan olevan jo täysin turhautunut koko projektiin, mutta ihan kiltisti Töppönen pesuun suhtautui. Töppösen pesemisessä ei muutenkaan ole ikinä ollut ongelmaa. Se ei ikinä pure tai raavi eikä juuri muutenkaan pyristele pois. Joskus se saattaa koittaa kävellä pois tilanteesta, mutta kun laittaa käden eteen niin siihen tuo jää :D Kakkapyllypesu Töppöstä tosin aina kiukuttaa. Jos takapäätä joutuu paljon pesemään niin tällöin Töppönen saattaa sähistä. Jälleen yksi merkki siitä, että en usko Töppösen juurikaan kissojen kieltä sisäistäneen. Joskus pesulla Töppönen siis sähisee todella raivokkaasti, mutta silti ei tee elettäkään raapaistakseen/purrakseen ja muutenkin kissan ruumiinkieli ja eleet ovat todella rennot. Yleensä mä vaan käkätänkin kippurassa suihkun lattialla kissalle, joka sähisee kuin pahinkin kissapeto ja silti vaan istuu suihkun alla hölmistyneen näköisenä xD

Tässä vielä kuvat laihasta pojasta pesun jälkeen:



Vähän piti seinääkin potkia samalla, kun ravisteli vesiä itsestään :D



Töppösen omat pesut:



Lopuksi vielä lepyttelykatkaravut :)



Karvaa tosiaan lähti toisesta kyljestä melkoisesti enemmän kuin toisesta.

9.9.2010

Kissojen sopeutuminen toisiinsa?

Yleensä uuden kissan tuominen laumaan on jännittävä ja kärsivällisyyttä vaativa projekti. On olemassa monet keinot ja vinkit, joilla kissoja valmistellaan yhteiseen laumaeloon. Feliwayta voin suositella! "Virallisen" suosituksen mukaanhan kissat pitäisi vähitellen totuttaa toisiinsa - tuoda kotiin uudelta kissalta tuoksuvia tavaroita, vaihdella kissoja keskenään huoneesta toiseen, silitellä kissoja vuorotellen ja muuta hajujenvaihtoa.

Itse kuitenkin suosimme niin omien kuin hoitokissojen suhteen kissojen suoraan yhteen päästämistä. Tapaa, jolloin kissoille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tulla toimeen ;D Ensin annetaan kissojen haistella toisiaan kuljetusboksin läpi ja, mikäli ei epävarmaa sähinää suurempaa reaktiota synny, päästetään uusi kissa boksista. Tämän jälkeen tottakai tarkkaillaan kissojen eleitä ja muutenkin suhtautumista toisiinsa ja muutenkin uuden kissan kotiuduttua on ihmisen velvollisuus vahtia, etteivät kissat pääse satuttamaan toisiaan. Yleensä kuitenkin uusi kissa joko luikkii jonnekin piiloon ja vanhat jäävät hölmöinä ihmettelemään ja haistelemaan tyhjää boksia. Tai sitten uusi ei tajua pelätä, jolloin vanhat menevät hämilleen, sähähtävät hieman ja tarkkailevat uutta tulokasta kauempaa.

Mä en näissä tapauksissa kuitenkaan osaa antaa ainuttakaan pätevää vinkkiä. Meillä tutustuminen tosiaan on tapahtunut aina ongelmitta ja se on hyvin pitkälti kissojen kiltin ja toiset hyväksyvän luonteen ansiota. Jokainen kissa kuitenkin on oma persoonansa ja välillä voi käydä niinkin, että mistään keinoista ja nikseistä huolimatta kissat eivät ikinä opi hyväksymään toisiaan.


Ensimmäinen kissamme, Minttu-Poika, oli 8 kuukauden ikäinen pienen Kiti Reijon saavuttua perheeseemme. Hassu Minttu pelkäsi Kitiä! Kiti olisi reippaana pikkukissana tullut heti tutustumaan, mutta Minttu-raasu pakeni aina pienen lähestyessä. Tämä ei kuitenkaan tomeraa pikkukitiä haitannut vaan tämä jatkoi rauhassa uuteen kotiin tutustumista ja lopulta kiipesi sohvalle nukkumaan hämmentyneen Mintun kylkeen.




Onneksi Minttu oli leppoisa luonne ja sillä riitti loputtomiin kärsivällisyyttä tuon ylienergisen pikkupennun kanssa! Alkuaikojen kuvat ovat valitettavan huonolaatuisia, mutta hyvä esimerkki pikkukissojen touhuista on uuden isoveljen häntää saalistava pikku-Kiti :D




Töppöseen suhtauduttiinkin hieman epäluuloisemmin. Minttu tapansa mukaan hieman arkaili uutta tulokasta, kun taas Kiti ei ollut uudesta tulokkaasta lainkaan mielissään ja päätti sähistä tälle. Vihamielistä Kitinkään sähinä ei ollut, lähinnä epäluuloista. Tuossa vaiheessa meillä ei vielä juurikaan toisia kissoja vieraillut :)

Ihan alkuun isommat kissat saivat haistella uutta pentua kopan läpi. Ilmeet olivat näkemisen arvoisia! xD Pikkuinen haisteli innokkaana vastaan, kun taas isot kissat olivat silmät aivan lautasina, että "Siis MIKÄ tää on!?!".






Ensimmäinen ilta sujui niin, että pikkuinen Töppönen touhuili reippaana omiaan ja isot kissat tyytyivät lähinnä tarkkailemaan pikkuista kauempaa. Töppösen lähestymisyrityksiä joko väistettiin tai sitten sille sähistiin, mistä pieni valopää ei tietenkään välittänyt vaan viipotti jo häntä pystyssä uusiin puuhiin ison kissan vielä jäykistellessä paikoillaan :D

Tyypillinen asetelma Töppösen ensimmäiseltä illalta: kaksi tarkkailijaa ja mitään mistään välittämätön pikkutouhuilija.




Seuraavana päivänä olikin sitten juhannusaatto, jolloin lähdimme mökillä juhannuksen viettoon ja otimme pikkuisen Töppösen mukaamme. Illalla kotiuduttuamme isot kissat tulivat totutusti meitä ovelle vastaan ja hännät pystyssä tervehtivät Töppöstäkin, kun päästimme sen suoraan eteisessä kuljetuskopastaan ulos. Töppönen vilisti heti isoja kissoja kohti, Kiti käveli vastaan ja puski Töppöstä! Voitte uskoa, että olimme tipauttaa silmät päästämme! :D Tämä on sitä kissojen logiikkaa, jota en tule ikinä ymmärtämään. Kai se meni jotenkin niin, että kissat tuumasivat "Kato! Tuttuja! Tuttuja tervehditään. *puks* " ;D Jokatapauksessa tämän suloisen kotiutumisen jälkeen kissat käyttäytyivät kuin olisivat aina olleet yhdessä ja isot kissat ottivat Töppösen täysin hoiviinsa. Molemmat suhtautuivat hyvin kärsivällisesti pikkuiseen häntää purevaan ja kimppuun hyppivään pentuun ja jo samana iltana Töppönen ja Minttu nukkuivat yhdessä :)




Pidän itseäni hyvin onnekkaana. Parhaimmillaan meillä on ollut yhtä aikaa 3 kissaa, jotka kaikki hyväksyivät toisensa ongelmitta. Samoin hoitokissoja meillä käy aina silloin tällöin eikä kertaakaan ole tullut ongelmia hoitokissojen sopeuttamisella omaan porukkaan. Toki pakolliset sähinät ja varuillaan olemiset kuuluvat asiaan, mutta ikinä en ole joutunut kissojen takia pelkäämään. Ei väliä, millainen sähisijä on meidän lauman sekaan heitetty, aina meidän kissat ovat uuden hyväksyneet. Tai lähinnä Minttu arkaili ja vältteli, Kiti pysytteli omissa oloissaan ja Töppönen ei vaan ymmärrä, että sille sähistään :D

Töppönen on tosiaan hieman yksinkertainen eikä aina tunnu ymmärtävän toisten kissojen kieltä. Liekö osasyy liian varhaisella luovutuksella? Töppönen ei joko ymmärrä tai ei välitä, jos sille sähistään tai muristaan. Kovasti sähisevää kissaakin tämä yrittää lähestyä rohkeasti suoraan edestäpäin. Vieraan kissan uhkaavat eleet saavat Töppösen korkeintaan pysähtymään, ei koskaan perääntymään tai osoittamaan alistumisen merkkejä. Heti sähinän lakattua alkaa lähestymisyritys uudelleen :D Kynttä ja tassuakin Töppöselle saa tarjota - silloin Töppönen viimein ymmärtää perääntyä. Tai no, ellei toinen suoraan päälle tule niin yleensä Töppönen lähinnä katsoo toista kissaa kummastuneena ja saattaa hieman nojata taaksepäin toisen tassujen ulottuvilta. Mikä typerä, typerä kissa!

Mitään ei kuitenkaan ikinä ole sattunut. Suureksi osaksi varmaankin siitä syystä, että lähes kaikki Töppösen tapaamat kissat ovat olleet pohjimmiltaan mukavia ja ainoastaan sähisseet pitääkseen oman tilansa Töppösen yrittäessä liian lähelle. Näissä tapauksissa Töppösen avoimesta tutustumishalusta usein onkin lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa. Kun Töppönen pitää ruumiinkielensä rentona ja osoittaa aitoa kiinnostusta vieraita kissoja kohtaan, eivät vieraatkaan tunne oloaan kauaa uhatuksi.

Itse rakastan kissoja syvästi ja nautin laumasta ympärilläni, joten olen todella onnekas voidessani ottaa tuttujeni kissoja meille tarvittaessa hoitoon. Haaveilen jonakin päivänä meilläkin taas olevan vähintään sen kolmen kissan lauman, mutta jospa sitä ennen saisimme edes sen toisen kissan kotiin ja jatkamme avoimena kissojen hoitokotina :D

2.9.2010

Kissa tuli (ja meni) taloon

Siinä vaiheessa, kun muutimme tuon avomiehen kanssa yhteisen katon alle, itse olin ollut kissanomistaja 16 vuotta ja miehen kissa oli tuolloin 15-vuotias. Muutenkin olimme ns. kissojen keskellä kasvaneet. Silti olimme todella hukassa ensimmäisen yhteisen kissan kotiutuessa!

Kissat todella ovat vilkastuttaneet elämäämme aivan alusta asti :D

(Kuvat eivät liity tekstiin.)



Ensimmäinen kissamme oli siis 4 kuukauden ikäinen Minttu-Poika. Minttu oli kovin arka meille tullessaan ja säntäsikin heti piiloon, kun laskimme sen kuljetusboksistaan ulos. Annoimme kissan kotiutua rauhassa ja kävimme ainoastaan silloin tällöin tarjoamassa sängyn alle kättä haisteltavaksi sekä tietenkin ruokaa.

Muutaman tunnin kuluttua kissaa ei kuitenkaan enää löytynyt mistään! Etsimme ja etsimme ja käänsimme kaikki paikat ympäri. Keittiössä näimme kissan viimeksi ja mm. hellaa siirreltiin moneen kertaan, mutta ei, kissaa ei löydy mistään. Epämääräinen ja hyvin, hyvin hiljainen rapina lopulta paljasti pikkukissan olinpaikan. Sieltähän se oli hellan takaa päässyt kömpimään tiskikaapin sisään!

Asuimme kerrostalossa ja ilmeisesti kaappien lattioihin jätettiin rakennusvaiheessa kissanmentävät aukot ilman kiertämistä varten. Tai jotain. Avainsana on kuitenkin "kissanmentävä". Ja kissa ei tosiaan päässyt ainoastaan kaapin sisään vaan kaapin ja seinän väliin jätettyyn pieneen rakoon. Niin. Siinähän keskellä yötä sitten purettiin vuokra-asunnon kiinteä tiskikaappi, jotta saatiin kissa esiin. Minttu oli aivan sykkärälle painautuneena kauimmaisessa nurkassa ja mies juuri ja juuri ylsi vetämään pikkuisen piilostaan.



Eipä siinä muuta kuin liimailemaan kaappia kokoon ja teippaamaan pahvia reikien päälle. Jolloin herää ajatus: "Entäpä muut kaapit?" Siispä lisää pahvia ja teippiä. Vaan kissaapa ei taaskaan löytynyt enää mistään!! Tässä vaiheessa osattiin jo aavistaa, minne pikkuinen on kadonnut ja aloimme suoraan tutkimaan asuntoon kiinteästi kuuluvien kaappien pohjia ja korvat höröllä kuulostelemaan pienen liikkeitä. Jäljitys onnistuikin yhden ison vaatekaapin luo ja niinpä mies taas tuhoamaan vuokranantajan omaisuutta. Kaapin alalaudan irrottamisen jälkeen paljastui kuitenkin koko kauhea totuus - tämän vaatekaapin sisältä oli avoin reitti talon rankenteisiin! Ja taskulampulla näkyi kaukana pilkahdus kissan hehkuvia silmiä.

Kissa tietenkin oli niin arka, ettei toivoakaan, että sen saisi ihmisten toimesta sieltä pois. Pikkuinen kyhjötti hissikuilun takana olevan ilmastointiputken kyljessä ja pelkäsimme koko ajan pienen pelästyvän ja lähtevän seikkailemaan kauemmas :( Koska kissa pelkäsi kovasti ihmistä niin katsoimme parhaaksi jättää kissalle ruokaa vähän matkan päähän vaatekaapista ja odottaa. Pari tuntia meni niin, että kissa kyhjötti piilossaan paikoillaan, mutta lopulta uteliaisuus ja nälkä veivät voiton. Kissa nopeasti kiinni ja vessaan eristyksiin siksi aikaa, kunnes purettu kaappi oli korjattu, kaikki kaapit oli tilkitty ja varmistettu ja vielä tuplavarmistettu!



Monta harmaata hiusta kissat ovat meille aiheuttaneet, mutta onneksi yksikään ei enää niin pahasti ole säikäyttänyt kuin Minttu-Poika. Kerron tähän samalla toisen sydäntä kylmänneen tapahtuman: Olimme autolla matkalla jo pimeän aikaan noin parin kymmenen kilometrin päässä kotoamme, kun Minttu (anteeksi vaan) paskansi kuljetuskoppaansa. Eipä siinä muu auttanut kuin ottaa kissa valjaisiin ja siivota puolilöysät matkajännitysulosteet pois haisemasta. Minttukin kuitenkin ilmeisesti hätääntyi itselleen sattuneesta vahingosta ja, kun olin työntämässä kättäni kuljetusboksiin kiinnittääkseni valjaiden hihnan Mintun päällä olleisiin valjaisiin, Minttu ponkaisi hädissään taaksepäin, jolloin koko boksi kiepahti ympäri ja kissa säntäsi pakoon.

Tällöin Minttu oli jo ehtinyt olla meillä muutaman kuukauden ja kesyyntynyt todella hyvin meidän kissaksemme. Eikä tuo onneksi kauas sännännyt. Silti sydämeni takoi hullunlailla yrittäessäni kiskisutella ojan pohjalla jännittyneenä kyyröttävää kissaa autojen vilahdellessa ohi ja ollessani varsin tietoinen siitä, että kissa voisi sännätä pelästyessään metsään tai tielle. Helpotus oli valtava, kun sain lopulta hiivittyä kissan luo ja napattua sitä valjaista kiinni. Vaan opimmepahan pitämään jatkossa auton ovet kiinni kissaa ottaessamme, vaikka olisi haissut kuinka pahalle!



Jälkeenpäin meitä tosin on lähinnä naurattanut, sillä Mintun tempauksesta seurasi varsinainen kakkakatastrofi! :D Ympäri kierähtänyt boksi oli lennättänyt löysää kissanulostetta mm. mun takkini kaulukseen, miehen nenänvarteen sekä auton kattoon. Naamastaan mies löysi ulosteen vasta päästyämme 30 kilometrin päähän määränpäähämme valoisaan ja peilin eteen - ihmetteli vaan matkan ajan raasu, miten haisee pahalle xD Auton katossa on tummempi läikkä edelleen. Onneksi äitinikin suhtautui asiaan huumorilla, sillä auto oli hänen ;D

Mutta Minttu-Pojan kanssa tosiaan opimme sen, että kissojen kanssa täytyy aina varautua kaikkeen eikä siltikään osaa tulla ajatelleeksi kaikkea.